3,2 kg riiviötä

Laikku on ollut meillä nyt viikon ja päivän. Tuntuu, että Laikku olisi ollut jo ikuisuuden! Viikossa ja päivässä on tapahtunut paljon - sekä koirassa että meissä ihmisissä. Ensimmäiset päivät pennun kanssa muistuttivat hyvin paljon ensimmäisiä päiviä vastasyntyneen vauvan kanssa - tuntuu, että on koko ajan hieman pihalla siitä, miten pitäisi toimia, ettei aiheuta valtavia traumoja. Opettelua, opettelua, opettelua. Illat kuluvat Tuire Kaimion pentuopasta selatessa ja vertaistukea netistä etsiessä. 

Rasittavin piirre Laikussa on tällä hetkellä näykkiminen / pureminen / vaatteissa roikkuminen. Vaikka ymmärrän, ettei se tee sitä ilkeyttään, koettelee se kyllä välillä aika lailla. Tuntuu, että kyseessä on aikamoinen luupää - joskus meillä tuntuu asuvan 3,2 kilogrammaa silkkaa riiviötä. Ja me ollaan vielä maksettu siitä! :-)

Konsteja on kokeiltu monenlaisia: tiukkaa ei-käskyä, aktivoitu muuhun suuntaan, tarjottu muuta purtavaa, jätetty huomioimatta ja poistuttu ulottuvilta (joka on muuten erittäin hankalaa, kun nuo naskalihampaat uppoavat napakasti eivätkä hevillä aukea), on kokeiltu kiljahtelua, syliin/lattialle rauhoittamista, murinaa ja pientä niskasta nappaisuakin. Välillä näyttää tehoavan, ainakin koiran eleistä päätellen. Mutta ei lopullisesti nähtävästi. Tänään eristin koiran portin taakse neljä kertaa, eroon muusta laumasta, kun oli jatkuvasti 8-vuotiaan poikamme nilkassa kiinni. Pureminen yltyy koiran väsyessä - iltahepulit ovat melko lailla samanlaiset kuin taaperoikäisillä lapsilla.

Onneksi uskon - tai ainakin koitan jaksaa uskoa, että tämä on vain vaihe, joka menee ohi. On oltava tiukka ja johdonmukainen, vaikka välillä tuntuu ettei jaksaisi enää yh-tään. 

Sitten tulee sadepäivä. Koira nukahtaa viereeni kevyesti huoahtaen, on lämmin, pehmoinen ja täynnä lepattavaa unta. Se sulattaa minut kokonaan.