Minkälainen se pihakoira oikein on?

Näin reilun kahden kuukauden kokemuksella tanskalais-ruotsalainen pihakoira tuntuu olevan täydellinen koira meidän perheeseemme.

Tykkään pihakoiran ulkonäöstä: se on rehti ja puhdas, koiran näköinen koira. Nappisilmät, ihanasti ilmeikkäät luppakorvat, ketterä ruumiinrakenne ja viuhtova häntä. Jokaisella omanlaisensa laikut, niin myös Laikulla. 

Tykkään pihakoiran luonteesta: puuhasteleva, utelias, sydämellinen, reipas, mutta myös peiton alle kainaloon käpertyvä tuhisija. 

Pihakoira on pieneen pakettiin laitettu kunnon koira.

P.S. Mistä löytäisi kauniit valjaat? (Hurtan y-valjaat vaikuttavat hyviltä, mutta en halua valjaita, joissa lukee niin julmetun isolla Hurtta Collection). Tällä hetkellä Laikulla on jotkut ihan Tarjoustalon perusvaljaat, mutta haluaisin pehmeämmät ja kauniimmat valjaat. Esimerkiksi just tuollaiset konjakinruskeat olisi aika nätit. 

Ensimmäinen kvartaali

Laikku on nyt kolme kuukautta vanha. Tässä ensimmäisen vuosineljänneksen tulos. Kuten kuvasta näkyy, kasvu on ollut huikeaa. Puntari näyttää 5,1 kg ja säkäkorkeus noin 31 cm. Pennusta on tulossa kovaa vauhtia isotassuinen juippi. Minusta Laikku on todella kaunis koira. Tykkään kasvojen värityksestä erityisesti.

Tällä hetkellä Laikku vaikuttaa aika rauhalliselta kaverilta - mielenkiinnolla odotan kuoriutuuko hänestä erittäin aktiivinen pihakoira vaiko ei. Toki Laikku vetää iltahepuleita säännöllisesti ja pistelee metsässä menemään niin, että sammal lentää. Mutta täällä kotosalla pötköttelee useimmiten tyytyväisenä omassa korissaan tai sitten jossain lukuisista muista suosikkipötkötyspaikoistaan. Nyt kesän aikana Laikku on saanut olla pihalla myös juoksuvaijerissa, johon suhtautuu ihan asiallisesti. Ei tietenkään viihdy yksikseen kovin pitkiä aikoja (ellei ole erityisen hyvä possukorva kaverina), mutta erityisesti aamuisin saattaa istuskella kalliolla nenä tuulessa aurinkoon päin.

Laikku on siis (edelleen) täysin sisäsiisti. Yöviennit ovat jääneet pois, yleensä riittää pissattaminen puolen yön aikoihin ja sitten aamulla seitsemän-kahdeksan maissa. Herään aina yölläkin tassujen ääneen. Yksi aamu tuuppasin koiran kuuden aikaan takapihalle, kun ajattelin että sillä on kuitenkin pissahätä, kun kerran hereillä on. Laikku vilkuili minua loukkaantuneen näköisenä eikä tehnyt mitään vessa-asiaa. Lopulta menimme takaisin sisään ja Laikku luikki koriinsa kerälle. Jos se olisi osannut puhua, se olisi taatusti sanonut: "Mä vain halusin vaihtaa nukkumapaikkaa, toope. EI OLLUT VESSAHÄTÄ."

Tapakasvatusta on harrastettu sitkeästi. Alkuviikkojen hermojaraastava pureminen ja näykkiminen on vähentynyt selvästi ja sitä esiintyy enää satunnaisesti. Pojan (8 v) kimpussa on eniten, mutta poika myös innostaa koiraa eniten peuhaamaan. 

Istuminen sujuu, mutta ei aina. Samoin ovista kulkemisen järjestys on joskus mielessä ja joskus taas ei.

Luoksetulo onnistuu häiriöttömissä paikoissa ulkonakin, mutta houkutus esimerkiksi naapurin koiran reviirille on ylivoimainen. Yritän kuitenkin sitkeästi ja rohkeasti pitää koiraa irti lähimetsässä ja palkita luoksetulosta superherkuille eli juustolla ja kinkkupaloilla. Välillä tulee kuin raketti ja välillä ei edes korvaansa lotkauta, vaikka katsoo kohti. Joskus ajattelen, että sen on pakko olla sokea! :-)

Hihnassa kulkee pääsääntöisesti nätisti eli poukkoilematta ja vetämättä. Tai no, ehkä se ei vielä ole hihnassa kulkemista. Laikulla on kahdesta pentuhihnasta yhdistetty kolmimetrinen hihna, joka pyritään sekä kävelyttäjän että koiran toimesta pitämään löysänä liinana. Varsinaista lyhyellä taluttimella kulkemista on tehty vain muutaman kerran kaupunkireissuilla. Lisäksi olen muutaman kerran opettanut sivulla kulkemista ja jotain alkeita sillä saralla Laikulla onkin.

En ole ihan varma, onko Laikulle ykköspalkinto joku herkku vai olisiko se sittenkin joku älyttömän siisti lelu. Koiranomistajatuttava neuvoi palkitsemisleluksi sukasta tehdyn lelun, jolla saa vain leikkiä palkitsemistarkoituksessa. Voisi toimiakin, sillä Laikun lempipaikkoja on myös likapyykkiläjässä nukkuminen käynnissä olevan pesukoneen edessä.

Seuraavan listalla onkin yksinolon harjoittelu. Lomat on kohta ohi ja alkaa arki, myös koiralla. Jännittää.

Asusteena pihakoira

Laikku otti vähän tuntumaa kaupungin vilinään, kun lähdimme katselemaan Tall Ships' Racea viime viikolla. Matkustimme reippaasti metrollakin. Ihmisvilinä hieman jännitti Laikkua, mutta oli hauskaa seikkailla yhdessä. Ahtaimmissa paikoissa otin Laikun suosiolla syliin, ettei jäänyt jalkoihin. 

Täytyy sanoa, että pieni koiranpentu on kyllä ehkä ihan paras asuste nelikymppiselle naiselle. Vähintään kaksi kertaa minuutissa joku sanoi: "Katso miten IHANA!"

Retken aikana sain vastata kymmeniä kertoja kysymykseen: siis mikä se rotu oli, näyttää ihan russelilta, onko se oikea rotu, kuinka iso siitä tulee.

P.S. Oli mulla lapset ja mieskin mukana, mutta näistä kuvista selviää, kuka on meidän perheen tähti tällä hetkellä.

Dog on board

Perheessämme on pieni avomoottorivene, jolla nautiskelemme meri-ilmasta lähinnä Helsingin lähistöllä. Joskus siirrymme mökille Sipooseen veneellä, joten Laikun on hyvä tottua veneessä olemiseen. Helteinen heinäkuun päivä oli juuri sopiva veneilyyn tutustumiseen. Pelastusliiveistä Laikku ei ollut moksiskaan (lukuunottamatta tarranauhan avaamisesta lähtevää ääntä), mutta siirtyminen laiturilta veneen keulaan oli kyllä hieman epäilyttävää.

Ajelimme hiljalleen Laajasalon saarta ympäri. Ihmeteltävää riitti.

Välillä Laikku hakeutui syliin ja kurkkimaan reunan yli meren pärskeitä.

Välietappina oli Pyysaaren kahvila, jossa koirat oli ystävällisesti huomioitu varjoisaan paikkaan sijoitetuin vesikupein ja hienoin kyltein. Paikalle sattui myös toinen koiranpentu, jota ihasteltiin sopivan etäisyyden päästä.

Loppumatka sujuikin Laikulta jo tottuneen veneilijän elkein. Ei meillä olekaan tanskalais-ruotsalainen pihakoira, vaan tanskalais-ruotsalainen venekoira!

Puuttuva palanen

Meillä on ollut koira kolme viikkoa. 

Vaikka minulla on lapsena ja nuorena ollut koira (ihana musta labradorinnoutaja Laku), on koiran tulo perheeseen ollut opettelua täynnä. On luettu kirjoja ja netin keskustelupalstoja, mietitty omalla maalaisjärjellä ja kokeiltu. Onneksi oppimiskäyrä sekä meillä ihmisillä että koiralla on ollut aika nousujohteinen.

Laikku on yllättänyt meidän monella tavalla. Yksi niistä on sisäsiisteys, sillä Laikku on ollut sisäsiisti kotiutumisestaan lähtien. Olin varautunut kuukausien operaatioon sanomalehtien kanssa, mutta eipä ole ollut tarvetta. Kaikki vessa-asiat hoituvat ulkona. Koiralla ei vielä varmaan suurta pidätyskykyä ole, joten vaatii tietysti aktiivista ulosvientiä säännöllisin väliajoin, vähän samaan tapaan kuin lasta opettaisi potalla käymään. Mutta toimii. Asiaa on helpottanut se, että olemme lomalla ja kotosalla ja se, että asumme rivitalossa, josta pääsee helposti ulos.

Yöt sujuvat yhdellä herätyksellä, havahdun yleensä pienten kynsien rapinaan parketilla Laikun noustessa pediltään ja kiikutan saman tien ulos. Viime yönä Laikku herätti minut neljältä päästämään hänet asioille ulos, se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin pienen vinkaisun ja löysin ulko-oven edessä istuvan koiran keskellä yötä.

Tuntuu, että Laikku on ollut se meidän perheen "puuttuva palanen". Olemme kaikki niin iloisia siitä, että löysimme hänet. Kesä ja koira, voiko parempaa olla?

Retiisinkaivaja

Pihakoira Laikku a.k.a Retiisinkaivaja antaa näytteen työskentelytavoistaan takapihan viljelylaatikossa. Hyvä retiisisato tänä vuonna, ei siinä mitään.

Laikusta Laikku

Kun talvella aloimme aktiivisesti haaveilla pihakoirasta, mietti kahdeksanvuotias poikamme tulevalle koiranpennulle jo nimeä. Pentu kulki puheissamme työnimellä "Teemu Laikkunen". Sitä oikeaa Teemu Laikkusta etsittiin ja toivottiin monta kuukautta ennen kuin hän löytyi.

Kun kävimme pentua ensimmäisen kerran katsomassa, erityisesti lapset olivat sitä mieltä, että "eikö se nyt vaan voi olla Laikku kun sillä on se laikkukin?" No totta kai voi. Niinpä Teemu Laikkusesta tuli Laikku. Joskus hassuttelemme: "Laikku Laikkunen". 

Väritykseltään Laikku on kolmivärinen, pääväri on selvästi valkoinen. Ruskeaa on vain "silmämeikkinä" ja ihan ripaus hännän juuressa alapuolella. Hännän tyvessä on tuollainen (hyvällä mielikuvituksella varustetun mielestä) sydämenmuotoinen musta läiskä. Sen perusteella Laikku on saanut lisänimen "sydänpylly".

3,2 kg riiviötä

Laikku on ollut meillä nyt viikon ja päivän. Tuntuu, että Laikku olisi ollut jo ikuisuuden! Viikossa ja päivässä on tapahtunut paljon - sekä koirassa että meissä ihmisissä. Ensimmäiset päivät pennun kanssa muistuttivat hyvin paljon ensimmäisiä päiviä vastasyntyneen vauvan kanssa - tuntuu, että on koko ajan hieman pihalla siitä, miten pitäisi toimia, ettei aiheuta valtavia traumoja. Opettelua, opettelua, opettelua. Illat kuluvat Tuire Kaimion pentuopasta selatessa ja vertaistukea netistä etsiessä. 

Rasittavin piirre Laikussa on tällä hetkellä näykkiminen / pureminen / vaatteissa roikkuminen. Vaikka ymmärrän, ettei se tee sitä ilkeyttään, koettelee se kyllä välillä aika lailla. Tuntuu, että kyseessä on aikamoinen luupää - joskus meillä tuntuu asuvan 3,2 kilogrammaa silkkaa riiviötä. Ja me ollaan vielä maksettu siitä! :-)

Konsteja on kokeiltu monenlaisia: tiukkaa ei-käskyä, aktivoitu muuhun suuntaan, tarjottu muuta purtavaa, jätetty huomioimatta ja poistuttu ulottuvilta (joka on muuten erittäin hankalaa, kun nuo naskalihampaat uppoavat napakasti eivätkä hevillä aukea), on kokeiltu kiljahtelua, syliin/lattialle rauhoittamista, murinaa ja pientä niskasta nappaisuakin. Välillä näyttää tehoavan, ainakin koiran eleistä päätellen. Mutta ei lopullisesti nähtävästi. Tänään eristin koiran portin taakse neljä kertaa, eroon muusta laumasta, kun oli jatkuvasti 8-vuotiaan poikamme nilkassa kiinni. Pureminen yltyy koiran väsyessä - iltahepulit ovat melko lailla samanlaiset kuin taaperoikäisillä lapsilla.

Onneksi uskon - tai ainakin koitan jaksaa uskoa, että tämä on vain vaihe, joka menee ohi. On oltava tiukka ja johdonmukainen, vaikka välillä tuntuu ettei jaksaisi enää yh-tään. 

Sitten tulee sadepäivä. Koira nukahtaa viereeni kevyesti huoahtaen, on lämmin, pehmoinen ja täynnä lepattavaa unta. Se sulattaa minut kokonaan.

Ihanin juhannusheila ikinä

Pennun noutopäivä oli juhannusaatto. Ajomatka kasvattajan (Dandinas / Nina Seppälä) luo oli odotusta täynnä. Kohta meillä todellakin olisi koira! 

Pihalla viimeiset nujaamiset äidin ja veljen kanssa (tuossa kuvassa emo Dandinas Winter Flower "Kukka" sekä veljekset Dandinas Vappu Hurma "Laikku" ja Dandinas Vappu Vauhti) antoivat hyvää osviittaa siitä minkälaisen pennun olimme valinneet. Laikku kurmotti napakasti sekä veljeään ja äitiään, kunnes äiti laittoi pojan järjestykseen. Laikku vaikutti rauhallisen emon ja pentueen pippuriselta pennulta, mikä tuntui sopivalta ratkaisulta lapsiperheeseen.

Laikun kotimatka (joka oli itse asiassa matka suoraan mökille!) sujui pienen alkupyörimisen jälkeen rauhallisesti pahvilaatikossa. Nyt löytyi käyttöä kymmenen vuotta sitten saadulle äitiyspakkauksen makuupussille - sen sai koiravauva!

Juhannus sujuikin rauhallisissa ja hellyttävissä merkeissä Sipoon mökkimaisemissa, jossa ympärillä pyöri (pentuopaskirjojen neuvojen vastaisesti!) useampi lapsiperhe. Laitoin Laikulle myös samantien pannan ja kevyen taluttimen, jotta ei ihan pienimpien lasten jalkoihin jäänyt. Pantaa eikä talutinta Laikku juurikaan edes noteerannut, vaan jatkoi reipasta tutustumista perheenjäseniin ja ympäristöön.

Suloinen Laikku sai syliaikaa ja suukkoja. Ja välillä mentiin omaan mökin rauhaan. Ruokakin maistui.

Ensimmäinen yö nukuttiin koiranunta koko perhe. Oli kuin olisi vastasyntynyttä valvonut: nukkuuko se, onko sillä nälkä, onko sillä ikävä, onko sillä pissahätä? Mutta ei mitään ongelmia, pieni koira nukkui pienellä kerällä. Muutaman kerran käytiin yöpissalla, mikäs siinä, ihanassa kesäyössä.

Tervetuloa!

Tässä kuvassa minä ja koira kohtaamme ensimmäisen kerran. Neliviikkoisena koiranpentu oli häkellyttävän kevyt ja pehmoinen, hyväntuoksuinen otus.

Tänään hän on kahdeksanviikkoinen ja tuntee jo nimensä. Hän on Laikku, tanskalais-ruotsalainen pihakoira.

Tervetuloa mukaan seuraamaan Laikun kasvua pennusta koiraksi,

Outi